Raja railona aukeaa, vai aukeaako?
23.03.2010
Valtioiden rajat ovat kokeneet Euroopassa monia muodonmuutoksia keskiajalta lähtien. Kurkistus päivän uutisiin paljastaa, että pysyvältäkin näyttävät rajat voivat nousta kartalla kummittelemaan aivan yhtäkkiä. Itä-Karjalassa juhlitaan vuosipäivää, kun toisen maailmansodan miehittäjät poistuivat alueelta. Samaa aluetta tarkastellaan rajan tällä puolella omien esivanhempien viljavina maina, jotka jäivät väärälle puolelle. Suomen itäraja on vaeltanut paikallaan ja paikaltaan pois sitä vauhtia, että hitaammat eivät tahdo perässä pysyä. Balkanin alueella kansallisuuksien ja uskontokuntien rajat aukeavat railoina ihmisten välille edelleen.
Näin siitä huolimatta, että Eurooppaa pidetään yhtenä maailman rauhallisimmista maanosista ja sen valtioiden välisiä rajoja kohtuullisen pysyvinä. Kuinka pysyviä ne oikeasti ovat ja mihin niiden kulku ja käynti kartalla perustuu? Tätä tutkii parhaillaan Joensuun yliopiston Suomen historian professori Kimmo Katajala.
”Suomen historian tehtävänä on osittain ollut perustella ja oikeuttaa olemassaolomme kansakuntana. Tämän vuoksi historiankirjoituksessa rajanveto kaikkiin naapureihin on ollut tärkeää. Yleensä ajatellaan, että rajat erottavat eri kieliä ja kulttuureita edustavia kansoja toisistaan. Kuitenkaan esimerkiksi sen rajan vedolla vuoden 1617 rauhan jälkeen, jonka seurauksena syntyi Suomen Venäjästä myös autonomian aikana ja itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet erottanut itäraja, ei ollut alkujaan mitään tekemistä kielen, kulttuurin tai kansojen kanssa. Sama pätee pääosin 1800-luvulla määriteltyihin Lapin rajoihin ja Napoleonin sotien tuloksena syntyneeseen Suomen länsirajaan, puhumattakaan nykyisen itärajan määrittelyn periaatteista” painottaa Katajala. Valtioiden ja kansojen rajoihin liittyy siis hänen mielestään monia virheellisiä käsityksiä ja myyttejä.
Joensuun yliopiston akateeminen rajamies ei hiihtele reppu selässä pystykorvan kanssa rajavyöhykkeellä. Hän kirjoittaa tuoreita näkökulmia vanhoihin asioihin. Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa tutkitaan rajojen ja valtioiden muodostusta Euroopassa keskiajalta lähtien. Suomen rajat ovat siinä erinomainen case-study.
Katse rajalle päin
Tutkimuksella on kolme päätavoitetta. Rajat ovat kokeneet suuria muodonmuutoksia vuosisatojen kuluessa ja niillä on ollut vaikutus valtioiden syntyyn. Millaisia muutokset ovat olleet ja miten niiden pohjalta on syntynyt valtioita?
Tutkimuksen tuloksena on tarkoitus kirjoittaa oppikirja yliopistoihin rajojen muodostuksesta. Kolmantena tavoitteena on järjestää Euroopan tutkijoiden konferenssi, jossa pohditaan erilaisia ajankohtaisia rajakysymyksiä.
Katajala haluaa korjata perinteistä kuvaa Suomen rajojen syntyperiaatteista. Siinä eurooppalainen rajojen historian tutkimus antaa hyvän vertailukohdan omien rajojemme tutkimukseen. Vertailun avulla voi hyvin selvittää, millainen ajattelu valtioista ja rajoista täällä pohjoisessa oli ylipäätään mahdollista eri aikoina. Suomen rajat eivät ole ainutlaatuisen syntyprosessin tulos, vaan osa yleisempää kehitystä keskiajalta lähtien. On vaikea ajatella, että esimerkiksi 1300-luvun alussa, kun varsinaisia suvereeneja valtioita eksaktisti määriteltyine ja keskitetysti hallittuine rajoineen ei vielä Euroopassa ollut, sellaiset olisi keksitty ja määritelty täällä pohjoisessa Pähkinäsaaren rauhassa 1323. Kysymys täytyi olla jostain aivan muusta.
Rajojen muodostuksen neljä aikakautta
Katajala jakaa Euroopan historian valtioiden muodostumisen ja rajahistorian kannalta neljään jaksoon.
”Ensimmäinen ajanjakso oli niin sanottu territorialisoitumisen, alueiden muodostuksen aika, joka kesti 800-luvulta jonnekin 1500-luvun loppupuolelle. Kuninkaat ja ruhtinaat hallitsivat linnojen avulla verottamiaan alueita, joiden rajat kulkivat useimmiten ns. luonnollisia linjoja pitkin: jokia, vesistöjä, teitä tai niemenkärkiä. Se ei ollut valtio sanan nykyisessä merkityksessä vaan valtakunta. Hallitsija hallitsi ensisijaistesti ihmisiä, ei aluetta.”
Seuraava tärkeä vaihe Euroopan rajoilla oli 1600- ja 1700-luvuilla, kun eri puolilla mannerta yksi kruunu yhdisti monia aiemmin erillisiä alueita. Näin kävi esimerkiksi Englannissa, Ranskassa ja Espanjassa, jossa Aragonia, Katalonia, Granada ja Navarra loivat unionin yhden yhteisen kruunun alle. Ruotsin suurvalta 1600-luvulla, johon kuului suuria alueita myös Itämeren eteläpuolelta, on tällaisesta rypälemäisestä valtiosta eli konglomeraatista erinomainen esimerkki.
”Kolmatta aikaa voidaan kutsua keisarikuntien tai imperiumien kaudeksi. Se ajoittuu vuosille 1700–1918. Preussin kuningaskunta, Venäjän keisarikunta, Habsburgien imperiumi, Napoleonin lyhyt keisarius. Vanhan Rooman raunioiden päälle syntyi uusia imperiumeja yli tuhat vuotta sen jälkeen, kun Rooma oli hajonnut,” kuvailee Katajala. Imperiumien sisällä syntyi kuitenkin ajatus pienemmistä, kansallisista valtioyksilöistä.
Viimeisin erotettavissa oleva vaihe onkin kansallisvaltioiden aika, joka alkoi viimeistään ensimmäisen maailmansodan päätyttyä 1918. ”Vanhat vallat menettivät pyhät rajansa. Samaan aikaan Euroopan kartalle syntyi paljon uusia valtioita. Näillä oli tarve oikeuttaa omat rajansa jotenkin. Historialla on ollut tässä prosessissa keskeinen rooli. Viimeisin käänne tässä asiassa on Neuvostoliiton hajoaminen ja sen vaikutus Euroopan itäisiin rajoihin, ja historiaa käytetään jälleen oikeuttamaan aluevaatimukset ja territorioiden rajat” Katajala summaa.
”Voi olla, että tämä kuulostaa idealistiselta, mutta tutkimuksen perimmäisenä ajatuksena on purkaa ja lieventää kansojen ja valtioiden välisiä jännitteitä rikkomalla näitä rajoihin liittyviä myyttejä. Tämä on tärkeää, sillä huolimatta kaikesta Euroopan yhtenäistämispuheesta reaalimaailmassa kansallisvaltiot, nationalismi ja rajat ovat ja voivat hyvin, kenties paremmin kuin koskaan.”
Lue lisää:
Teksti: Marja Nousiainen
Kuvat: Varpu Heiskanen, Pixmac.fi ja Rodeo.fi