Kansankirkko ristipaineissa
Kirkosta on eronnut noin 25 000 ihmistä viikko sitten lähetetyn Ajankohtaisen kakkosen Homoilta-ohjelman jälkeen. Eroa kirkosta -sivuston tiedottajan mukaan kuluvana vuonna on tähän mennessä kirkon jättänyt jo yli 50 000 jäsentä.
Viime vuonna kirkosta eroajia oli yhteensä noin 40 000.
Perinteisen suomalaisen kulttuurin selkeimpiä tunnusmerkkejä on kansankirkko. Vaikka virallista valtionkirkkoa ei enää olekaan, niin käytännössä Suomen evankelis-luterilainen kirkko sitä on, onhan sillä lakiin perustuva erikoisasema – niin kuin myös Suomen ortodoksisella kirkolla. Luterilaisen kirkon tuntee perustuslakikin. Kirkkoon kuuluminen on niitä yhtenäiskulttuurin kansalaishyveitä, joita tähän mennessä on hylätty hitaasti.
Liberaalin ja konservatiivin raja kirkossamme näytetään vedettävän sen mukaan, miten suhtautuu naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen. Naispappeuteen kirkossa on selvä kanta, mutta rekisteröityjä parisuhteita ei kirkossa siunata, jos kohta piispainkokouksen linjauksen mukaan heidän puolestaan voidaan kirkossa rukoilla.
Tasa-arvo on suomalaisen yhteiskunnan peruspilareita. Sellaisena halutaan kirkkokin nähdä. Näinä aikoina kirkossa pitäisi pystyä keskustelemaan ihmisten henkisestä ja taloudellisesta hädästä paljon laajakatseisimmin kuin kirkkokansan sukupuoliseen suuntautuneisuuteen liittyen.
Luterilaiseen kirkkoon tarvitaan lisää avointa, rehellistä ja moniäänistä keskustelua yksisilmäisten totuuksien nimeen vannomisen sijaan. Oppiriitojen ydinkysymys on, pidetäänkö Raamattua kokoelmana syntyaikaansa heijastavia uskonnollisia tekstejä, jota pitää ja voidaan tulkita ajassa. Vai onko Raamattu kokonaisuudessaan jumalallista ilmoitusta, jota pitää tulkita sananmukaisesti.
Tähän saakka molempien ajatussuuntien edustajat on pyritty pitämään kirkon piirissä. Aika näyttää, kuinka pitkään se onnistuu.
Kirkon arvostus on Suomessa ollut perinteisesti korkealla. Sen yhteiskunnallisia kannanottoja ja monipuolisia työmuotoja pidetään erittäin tarpeellisina. Kun kirkon johto viime vuosikymmenen on useissa puheenvuoroissa asettunut vähäosaisten puolelle, on kirkon rooli yhteiskunnallisena vaikuttajana korostunut.
Kirkosta eroaminen kertoo, että ihmisten asenteet ja arvot ovat muuttuneet. Kun tärkein eroamisperuste aiemmin oli kirkollisveron suuruus tarjottuihin palveluihin verrattuna, tilanne on nyt toinen. Kun suhde kirkkoon löystyy, niin sitä todennäköisempää on, että eropäätös tehdään henkilökohtaisiin tuntemuksiin perustuen. Nyt kirkon suhtautumista seksuaalisiin vähemmistöihin pidetään ihmisten tasa-arvoa loukkaavana ja epäoikeudenmukaisena.
Kirkonkin toimintatapojen on toki ajan mukana muututtava. Luonteva ihmisläheisyys on vaativa toimintapa, mutta se palkitsee harjoittajansa. Kun sanassa puhutaan armosta, odotuksena on, että se konkretisoituu myös kirkon ja sen edustajien käytännön toimissa ja mielipiteissä.
Kirkon perinne on kieltäymysten tie verrattuna niihin houkutuksiin, joita ajassa riittää. Kun yleiset kulttuuripuitteet rakentuvat pääsääntöisesti muualla kuin kirkossa, tullee eteen jatkuvasti kysymyksiä siitä, pitääkö joustaa vai pitäytyä vanhassa. Joustaminen on varmasti järkevääkin, mutta loppujen lopuksi kirkko päättää itse suhtautumisestaan yhteiskunnallisen muutoksen esiintuomiin kysymyksiin.
Luterilaisen kirkkomme on myös syytä miettiä, ketkä sen julkista kuvaa rakentavat. Ajatus siitä, että kirkkoon sopii useita mielipiteitä on hyvä, totuudenmukainenkin. Jos ajankohtaisohjelmassa jyrkimpiä mielipiteitä esittäneet samaistetaan kirkon kantoihin, on viestinnässä kuitenkin epäonnistuttu.
